21.8.2017

Sadepäivän puuhat

Mammalandian yhteistyöpostaus

Mammalandian bloggaajat kirjoittavat kuukausittain vaihtuvista yhteisistä aiheista, ja elokuussa aiheena on kertoa sadepäivän puuhista. Mammalandian kotisivuilta löytyvät kaikkien bloggaajien kirjoitukset kuukausittaisesta aiheesta.

Tämä aihe olikin juuri nyt elokuussa aika ajankohtainen, kun sadepäiviä pukkasi varsinkin alkukuusta useampia. Tavallaan sadepäivien puuhat eivät meillä juurikaan poikkea tavallisesta: tavoitteena on lähteä ulkoilemaan edes kerran päivässä ja mielellään aamupäivällä, ellei sitten ole aivan kaatosade. Loppupäivä saattaa sadepäivänä kuitenkin kulua sisätiloissa, kun taas aurinkoisella ilmalla suuntaamme ulos useita kertoja päivässä. Kohtuullinen vesisade ja märkä maa eivät haittaa, kun taapero on puettu kuravaatteisiin ja vetäisen itsellenikin sadetakin niskaan ja saappaat jalkaan. Vanhan kurapuvun jäätyä pojalle pieneksi nämä iloisen väriset sadevaatteet löytyivät sattumalta oikeassa koossa Liberon pistekaupasta.



Poika rakastaa läträtä omalla pihalla, kun rännistä tulee vettä, ja hän viihtyisi vesileikeissään vaikka kuinka kauan. Yleensä keräämme vettä ämpäreihin ja taaperokärryyn, joissa poika sitten uittaa kiviä, käpyjä ja pienempiä leluja. Lisäksi kastelukannulla on hauskaa kaadella vettä ympäriinsä, ja viime aikoina poika on innostunut myös sateenvarjon kanssa kävelystä. Satunnaiset sadepäivät eivät haittaa itseäni ollenkaan − näin kesällä ne tuntuvat lähinnä virkistäviltä. Sen sijaan ärsyttävää on, jos ilma on kamalan vaihtelevaa, eli silloin kun ulos lähtiessä ei voi olla varma sataako vai paistaako ja milloin seuraava rankkasadekuuro oikein iskee. Parilla leikkipuistoreissulla kastuimmekin alkukuussa oikein kunnolla. 

Silloin kun sateiset päivät ja sisällä olo puuduttavat, on niitä kiva piristää jollain erilaisella ohjelmalla: sisällä taaperon kanssa voi vaikka leipoa, askarrella tai maalata yhdessä. Meillä hitti (ihan kaikenlaisilla ilmoilla) on olohuoneeseen tuotava "temppupatja", eli vanha vaahtomuovipatja, jolla taapero saa harjoitella temppujaan ja kuperkeikkojaan. Patja ja oviaukossa roikkuvat voimistelurenkaat innostavat kivasti liikkumaan myös sisällä. Yhtenä sateisena elokuun päivänä suuntasimme puolestaan hetken mielijohteesta ensimmäistä kertaa HopLopiin, mikä oli sekin ihan huippujuttu. Näin syksyn lähestyessä kerhot ja perhekahvilat käynnistelevät pian toimintaansa kesätauon jälkeen, ja silloin löytyy kivaa tekemistä myös sisätiloissa tuttuja ja kavereita tavaten, jos aina ei huvita ulkoilla.


Tänä kesänä olen tietoisesti kiinnittänyt huomiota siihen, etten valittaisi säästä − säätila, johon emme voi mitenkään itse vaikuttaa, kun tuntuu vuosi vuodelta yhä turhemmalta aiheelta synkistellä. Varsinkin kesällä on ihmisten mielestä useimmiten joko liian viileää, liian kuumaa tai liian sateista. Minä olen nauttinut tämän kesän säistä: lämpöä on ollut riittävästi, enkä edes kaipaa tukalia hellepäiviä, jolloin kaikissa vaatteissa on liian kuuma. Jos haluaa asua helteessä ja kulkea päivät uimapuvussa, niin kannattaa ehkä harkita muuttoa Välimerelle. Sadekin kuuluu Suomen kesään, eikä sille vain voi mitään − sen sijaan niistä sadepäivistäkin kannattaa ottaa ilo irti, varsinkin lasten kanssa! :)

Seuraa Mammalandian tuoreimpia kuulumisia myös Facebookissa.

17.8.2017

Raskausviikko 34+0 − jännitystä ilmassa

Yhteistyössä Mammalandia ja 9kk.fi

Yritän nyt loppuraskauden ajan kirjoitella raskauskuulumisia ihan viikoittain. Ei tässä montaa viikkoa ole välttämättä enää jäljelläkään, joten täytyy ottaa raskausfiilistelyistä ilo irti niin kauan kuin se on mahdollista!

Kesä on mennyt ihan hujauksessa, ja on se pakko myöntää, että aamuissa on jo syksyn viileyttä, vaikka pidänkin elokuuta vielä täysin kesäkuukautena. Olen nyt yhtäkkiä alkanut tajuamaan, että vauva on ihan oikeasti jo kohta täällä − meitä on pian neljä! Melkein alan panikoimaan, kun mietin tätä muutosta konkreettiselta kannalta: onko meillä kaikki tarvittava, pitäisikö turvakaukalo ja hoitoalusta jo kaivaa esille, vauvansänkyäkään ei ole vielä pedattu valmiiksi, pikkuvaippoja pitäisi ostaa, varmaan myös tutteja, ollaanko me ylipäätään (henkisesti) valmiita siihen, että meillä on kohta toinen lapsi??! Tulee myös mieleen sata asiaa, jotka haluaisi tehdä vielä ennen vauvan syntymää, sillä pian aika on taas hyvin rajallista. Miten vauvan syntymä tuntuikin pitkään niin kaukaiselta, mutta nyt tuntuu sltä, kuin asia tulisi kuitenkin jotenkin ihan hirveän äkkiä? Vaikka onhan tässä varmaan vielä puolisentoista kuukautta aikaa... Mutta silti. A-PU-A.

Viime viikkoisen pelkopolikäynnin ja tulevasta synnytyksestä keskustelun jälkeen myös tuo tuleva koitos on alkanut jännittää. Oli se lopullinen synnytystapa mikä hyvänsä, niin on hirveän monta asiaa, joista ei voi tietää; synntyksessä voi tapahtua mitä vain, eikä tapahtuma ole välttämättä ollenkaan omassa hallinnassani. Olen onnistunut pitämään pelot ja murehtimiset aika hyvin taka-alalla tämän odotuksen ajan, mutta nyt mieleen pyrkii kamalasti myös niitä asioita, jotka voivat mennä pieleen. Onhan vauvalla varmasti kaikki hyvin? Esikoisen odotusaikana pelkäsin suunnilleen kaikkea aivan alusta asti, ja olin todella tarkka syömisistäni ja tekemisistäni, jotka saattaisivat vaikuttaa vauvaan. Jälkeenpäin on tuntunut, että en silloin oikein pystynyt nauttimaan raskaudesta täysillä, koska olin ehkä liiankin tietoinen kaikista riskeistä. Tässä raskaudessa asenteeni on ollut vähän sellainen, että nyt on vain pakko elää hetkessä ja ottaa ilo irti tästä ainutlaatuisesta ajasta, sillä enhän voi oikein muutakaan. Murehtiminen ei auta mitään, ja on vain pakko uskoa ja luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Näillä ajatuksilla selvisin siis näköjään tähän saakka, mutta nyt ne pelot meinaavat nostaa päätään.

Olen nyt koittanut liikkua aina mahdollisuuden tullen, ja taaperon kanssa olemme viettäneet paljon aikaa ulkona viimeisten kesätouhujen parissa. Ulkoillessa kevyttä liikuntaa voi kertyä ihan huomaamatta runsaasti. Olen huomannut, että varsinkin pidemmän matkan pyöräily aiheuttaa harjoitussupistuksia aika paljon, ja ehkä loppua kohden täytyy siirtyä enemmän vain kävelemään. Eiväthän nuo harjoitussupistukset satu, mutta tuntuvat pitkään jatkuessaan aika epämukavilta. Välillä omissa mieleni sopukoissa on sellainen tuntemus, ettei tätä vauvaa tarvitse odottaa ainakaan pitkästi yli lasketun ajan. Saa nähdä, olenko ihan väärässä tämän fiilikseni suhteen... Esikoinen syntyi raskausviikolla 40+4, joten syntyisikö pikkusisar sitten jo aikaisemmin?

Tämän kertaisissa kuvissa päälläni on uusi äitiys- ja imetyspaita, jonka sain valita yhteistyön merkeissä 9kk.fi-verkkokaupasta. Lyhythihaisen paidan sivuilla on rypytys, jonka ansiosta kasvavalle vatsalle on hyvin tilaa, ja paidan pitäisi istua hyvin myös raskauden jälkeen. Imetys puolestaan onnistuu helposti etuosan leikkauksen ja sen alta löytyvien "imetysaukkojen" ansiosta. Olen aika huono käyttämään värejä vaatteissani, mutta juuri tuo paidan sininen tuntuu päällä ihan omalta − värivalinta meni siis kerrankin nappiin ja onneksi en ottanut valkoista vaihtoehtoa! Tällainen uusi sopivankokoinen vaatekappale tuli todellakin tarpeeseen, sillä suurin osa vaatteistani on tämän masun kanssa tällä hetkellä poissa pelistä. Blogiin on tulossa tässä kuussa myös lisää juttua äitiysvaatteisiin liittyen sekä kiva arvonta, joten kannattaa pysyä kuulolla! :)

Seuraa Mammalandiaa ja 9kk.fi-verkkokauppaa Facebookissa. 

Äitiyspaita saatu 9kk.fi-verkkokaupasta Mammalandian järjestämän yhteistyön kautta.

14.8.2017

Puoli vuotta perhepäivähoitajana

Toimin tosiaan yksityisenä perhepäivähoitajana tammi−kesäkuun ajan. Tarkoitus oli kirjoittaa puolen vuoden kokemuksista jo paljon aikaisemmin, mutta niin se kesä vie mennessään ja asiat unohtuvat. Nyt vihdoin kuitenkin asiaan!

Yksityiseksi perhepäivähoitajaksi ryhtyminen oli omalla kohdallani ratkaisu siihen, että saisin töitä ja esikoinen voisi olla vielä kotihoidossa. Työpaikkaa kun ei ollut odottamassa hoitovapaan jälkeen, ja ajatus pojan päivähoitoon laittamisesta ahdisti viime syksynä aika kovasti. Yksityisenä perhepäivähoitajana sain valita (tosin myös hankkia) hoitolapseni itse ja päättää heidän lukumääränsä maksimissaan neljä lapsen ylärajan puitteissa. Hoitoryhmässäni oli oman lapsen lisäksi kaksi taaperoa tutuista perheistä, täyttä ryhmää en tämän ikäisten kanssa halunnut. Toiminnan aloittamiseen, ja etenkin kaikkeen siihen liittyvään paperityöhön, sain paljon apua alueeni yksityisten hoitajien yhdistyksestä, jonka löysin netin kautta. Yksityisen perhepäivähoitajan toimintaa valvoo puolestaan kunnan päivähoidonohjaaja. Ensimmäisen kuukauden kokemuksista kirjoitin alkuvuodestä oman tekstinsä, jos sellaista kiinnostaa kurkata.

Etukäteen jännitin sitä, miten saisin käytännön asiat pyörimään sujuvasti, sillä työnkuvaani kuuluivat lastenhoidon ja kasvatuksen lisäksi tietysti myös ruokahuolto ja siivoaminen. Huoleni olivat kuitenkin turhia, sillä opin aika nopeasti, missä vaiheessa esimerkiksi ruoka kannattaa valmistaa. Suunnittelemani neljän viikon kiertävä lounaslista helpotti ruokahuoltoa huomattavasti. Ruuan esivalmistelut hoidin yleensä aamulla, ja aamu-ulkoilun jälkeen olin varannut aikaa lisukkeiden, kuten riisin, pastan tai kasvisten kypsentämiseen. Uuniruuat olivat käteviä, sillä ne saivat muhia uunissa ulkoilun ajan. Välillä oli sellaisiakin päiviä, että vältyin suuremmilta kokkailuilta, sillä isoista kerta-annoksista kertyi mukavasti ruokia myös pakkaseen. Pakolliset siivoilut, tiskaamiset ja paperityöt hoituivat puolestaan päiväuniaikaan, ja aikaa jäi myös omalle kahvitauolle. Etukäteen mietin kovasti myös sitä, miten saisin kolme taaperoa rauhoittumaan päiväunille yhtä aikaa, mutta sekin sujui lopulta yllättävän helposti. Lapset nukkuivat kahdessa eri huoneessa, ja oma lapsi oli se, jonka nukahtamista sain odottaa aina kauimmin.

Raskainta perhepäivähoitajan työssä oli työn yksinäinen luonne: ei työkavereita, eikä välttämättä muitakaan aikuiskontakteja työpäivän aikana. Leikkipuistossa toki näimme muitakin hoitajia lapsineen, mutta alueeni perhepäivähoitajat olivat kanssani niin eri ikäluokkaa ja ajatusmaailmaltaan erilaisia, etten kokenut lähempää tuttavuutta heidän kanssaan oikein luontevaksi. Toisinaan sain sovittua treffit äitikaverin kanssa puistoon ulkoiluaikaan, muulloin työpäivät kuluivat lasten seurassa, lapsille jutellen. Työ myös sitoi aika paljon kotiin: päiväjärjestys sekä lasten tuonti- ja hakuajat vaikuttivat siihen, missä saatoimme likkua ja mihin aikaan. Lisäksi täytyi ottaa huomioon, että kolmen lapsen kanssa kaikkeen kuluu huomattavasti enemmän aikaa kuin yhden kanssa: ruokailuun, pukemiseen, potalla käyntiin ynnä muuhun täytyi varata aina reilusti aikaa. Heinäkuun alettua ja töiden loputtua tuntuikin siltä, kuin olisimme saaneet yhtäkkiä huomattavasti lisää minuutteja esimerkiksi aamupäiviin, kun kanssani oli vain se yksi, oma lapsi.

Haasteita työhön toi tietysti myös lasten ikä − isompien ja omatoimisten lasten kanssa toiminta olisi voinut olla hyvin erilaista ja erilaisissa paikoissa liikkuminen paljon helpompaa. Pienten kanssa suuri osa ajasta kuluu ihan vain perushoitoon. Taaperoikäiset tarvitsevat paljon apua myös yhteisleikin pelisääntöjen opetteluun, kun esimerkiksi leluista tulee usein kiistaa, eikä tilanteita osata vielä ratkoa sanallisesti. Talvella kuljin lasten kanssa tuplarattaiden ja pulkan, kevään tullen tuplien ja seisomalaudan yhdistelmällä, mikä ei ollut mikään ihan kevyt työnnettävä. Kun kukaan lapsista ei vielä jaksanut kävellä kovin pitkiä matkoja kerrallaan, liikuimme paljon ihan vain lähiympäristössä: parissa leikkipuistossa ja lähimetsässä. Hoitolasten ikä oli kuitenkin oma valintani, sillä halusin nimenomaan suunnilleen samanikäistä leikkiseuraa omalle lapselleni. Hyvin eri-ikäisten lasten kohdalla toimintaa olisi täytynyt myös suunnitella ja muokata kaikille sopivaksi, nyt koin helpoksi sen, että kaikilla oli suurinpiirtein samanlaiset taidot ja tarpeet. Yleissääntönä muuten on, että perhepäivähoitoryhmässä saa olla vain kaksi alle 2-vuotiasta lasta, mutta siihen voidaan tehdä poikkeuksia esimerkiksi, jos lasten hoitoajat ovat hyvin vaihtelevia keskenään tai he eivät ole kokopäivähoidossa.

Parasta perhepäivähoitajan työssä sen lisäksi, että se mahdollisti oman työllistymiseni ja lapsen kotihoidon, oli nähdä lasten riemu keskinäisissä touhuissaan. Pienten toverisuhteet ja leikkitaidot kehittyivät hiljalleen, ja oli antoisaa päästä seuraamaan läheltä sitä, miten lapsista kehittyi ajan kanssa oma tiivis kolmikkonsa. Sydäntä lämmitti nähdä, miten oma lapsi nautti vertaistensa kanssa touhuamisesta ja miten lapsilla oli aidosti hauskaa keskenään. Ulkona he huolehtivat toisistaan ja huutelivat perään, jos joku lähti liian kauas tai katosi näköpiiristä vaikka puun taakse. Töiden päättyminen tuntui oman lapsen puolesta siinä mielessä haikealta, ettei samoja päivittäisiä leikkikavereita enää ollutkaan − vaikka toisaalta poika oli varmasti myös tyytyväinen siihen, ettei äitiä tarvinnut enää jakaa muiden kanssa. Tämä puolivuotinen oli pojalle kuitenkin hyvää harjoitusta tulevan pikkusisaruksen syntymää ajatellen. Olemme hoitolasteni perheiden kanssa tekemisissä jonkin verran myös vapaa-ajalla, joten mitään valtavan haikeita hyvästejä ei tarvinnut hoitosuhteiden päättyessä kuitenkaan jättää; lapset tapaavat toisiaan edelleen.

Perhepäivähoitajan työ ei ole tietenkään mitään huippupalkkaista, varsinkaan työmääräänsä nähden, vaikka yksityisenä hoitajana toimiessa sainkin määritellä perheiden hoitomaksujen suuruuden itse. Loppuosa palkastani tuli Kelan kautta. Omasta lapsesta maksettava kotihoidontuki toi palkkaan kivan pikkubonuksen, ja taloudellisesti pärjäsimme töitteni turvin riittävän hyvin, vaikka hoitolapsia oli vain kaksi. Hoitopäivien pyörittäminen yksin ei ole kuitenkaan todellakaan mitään kevyttä hommaa, ja on täysi harhaluulo, että perhepäivähoitajan työ olisi jotenkin helppoa rahaa ja kotona oleilua. On tietenkin jokaisen omatunnosta kiinni, miten työpäivänsä käyttää, mutta haluaisin uskoa, ettei kukaan hoida tällaista tärkeää lasten kanssa tehtävää työtä aivan välinpitämättömästi. Päivän perusrutiinit ja lasten valvominen pitivät ainakin minut niin tiiviisti työn touhussa, ettei aikaa laiskottelulle kyllä olisi jäänyt. Lapsista täytyy kuitenkin pitää ja lasten kanssa touhuamisesta oikeasti nauttia, että tätä työtä voi tehdä. Työ vaatii mielestäni myös sitä, että viihtyy kotona.

Perhepäivähoitajan työssä on ne omat hyvät ja huonot puolensa, niin kuin on varmasti kaikissa töissä. Omalla kohdallani perhepäivähoitajana työskentely oli myös eräänlainen kokeilu: nyt tiedän, mitä työ pitää sisällään, ja tiedän myös sen, etten luultavasti aloita samaa toimintaa enää uudestaan. Nostan nöyrästi hattua kaikille niille, jotka tekevät tätä työtä aidosti sydämellä vuosikymmeniä − minusta ei olisi siihen, sillä kaipaan sen verran työyhteisöä ja aikuista seuraa ympärilleni, tämä asia varmasti korostuu näin kotiäitivuosien jälkeen. Perhepäivähoitajan työt olivat kuitenkin hyvä ratkaisu siihen tilanteeseen, joka meillä oli, ja myöhemmin jatkan kohti uusia työkuvioita taas yhtä kokemusta rikkaampana.

Jos aihe kiinnostaa ja haluaisit tietää vielä jotain lisää, niin jätä ihmeessä kysymyksesi kommenttiboksin puolelle, vastaan mielelläni! :)

10.8.2017

Raskausviikko 33+0

Torstai taas ja raskausviikkokuulumisia. Nyt kun iskias on voitettu, pari viikkoa kestänyt sitkeä kesäflunssa jo kaukana takanapäin, eikä mitään voimakkaita supistelujakaan ole vielä kuulunut, niin ajattelin todella yrittää panostaa liikuntaan tämän loppuraskauden ajan. Hyvä startti tälle pienelle kuntoiluprojektilleni oli, kun kävimme miehen viimeisinä lomapäivinä heittämässä tunnin kävelylenkin rattaiden kanssa, ja toisena päivänä lähdin pyörälenkille ihan yksinäni, ai että teki hyvää! Yritän myös ujuttaa aiempaa enemmän reippailua arkisten puuhien lomaan, kuten pyöräillä taapero kyydissä leikkipuistoon pidemmän lenkin kautta. Liikunta on ollut minulle aina tärkeää, ja huomaan sen tuoman hyvän olon kropassa välittömästi. En siis tajua, miten olinkin päässyt niin laiskistumaan tässä kesän aikana − aikaa lenkkeilylle kyllä löytyy, kun vain viitsii lähteä. 

Ruokavalio on muuttunut aiempaa kevyemmäksi ihan itsestään ja ruokahalu vaihtelee päivittäin; mahalaukulla taitaa olla jo aika tukalat oltavat, sillä kovin suuria ruoka-annoksia ei tee edes mieli, ja esimerkiksi joka-aamuinen puuroannos on alkanut tökkimään. Lämpimästä puurolautasellista tulee melkeinpä huono olo, ja mieluummin syön vaikka voileivän. Kaava taitaa mennä vähän niin, että joka toinen päivä syön ns. normaalisti ja joka toinen päivä aika kevyesti, kun ruokaa ei vain yksinkertaisesti tee mieli. Luotan siihen, että oma keho kuitenkin kertoo, mitä tarvitsee, ja että myös vauva saa kaiken tarvitsemansa, kun ruokavalio on terveellinen.

Maanantaina ohjelmassa oli äitiysneuvolakäynti. Hemoglobiini oli edelleen pysynyt riittävän hyvänä (119), enkä ole tässä raskaudessa joutunut ihmeekseni tarttumaan rautalisäpurkkiin. Painoa oli tässä vajaassa kolmessa viikossa tullut todella maltilliset noin 150 grammaa. Lähtöpainosta kiloja on kertynyt nyt tasan kahdeksan, mikä on jo enemmän kuin esikoisen odotusaikana yhteensä, pääsin silloin todella vähällä! Kohdunpohjan korkeus kasvaa tasaisesti aavistuksen keskikäyrän alapuolella. Terveydenhoitajan mielestä vauva majaili taas pää alaspäin, joten en ole ollut ihan väärässä, kun olen ollut tuntevinani, että pieni porautuisi siellä jo kovasti oikeisiin asemiin. Tajusin muuten vasta jokin aika sitten, miltä vauvan hikka vatsassa tuntuu. Olin jo ihan unohtanut, että ne rytmikkäät liikkeet ovat hikkaa, eivätkä mitään nyrkkeilyä. :D Alavatsassa tuntunut hikottelu varmistaa oletuksia vauvan raivotarjonnasta. Ensimmäinen pelkopolikäyntini oli puolestaan eilen. Ajattelin kirjoittaa pelkopolista ja tuoreista synnytykseen liittyvistä ajatuksista ihan erikseen sitten kun toinenkin, kahden viikon päässä odotteleva käynti on takana.

Tämän kertaiset masukuvat ovat viime viikon puolelta, kun vietin päivän Helsingissä. Kuvista kiitos ystävälle. <3 Sateisena päivänä aurinkokin näyttäytyi juuri sopivasti, kun kävimme jäätelöillä Kaivopuiston rannassa. Toistuva teema näissä kesän masukuvissa on muuten näköjään ollut pönöttää aina aurinkolasit päässä. :D Lomareissailut ovat nyt sitten takanapäin, sillä meillä alkoi taas arki miehen palatessa töihin. Eipä tässä ole kuitenkaan enää pitkä aika siihen, kun äitiys- ja isyyslomat koittavat, ja sitten elämä onkin taas vähän toisenlaista. Hullu ajatus, että ensi kuussa meillä voi jo olla vauva!

Ps. Mad Mattr -taikamassasetti on nyt arvottu, ja onnetar suosi yhtä anonyymeistä. Voittajalle on lähetetty sähköpostia osoitetiedusteluja varten. Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille ja muovailumuistojen jakajille! :)

8.8.2017

Ensimmäistä kertaa HopLopissa

Viime viikonloppuna olin pojan kanssa kahden, ja meillä oli kerrankin auto käytössä. Lauantaina kastuimme leikkipuistoreissulla sen verran, että sunnuntaille teki mieli keksiä jotain toisenlaista aktiviteettia. HopLop pomppasi jostain mieleeni − emme olleet käyneet siellä vielä aikaisemmin − ja otimme suunnaksi uuden, Lahden Renkomäessä sijaitsevan seikkailupuiston heti sunnuntaiaamusta.

Olimme ensimmäsinä ovien takana odottelemassa ja lippuja ostamassa, mutta hiljalleen paikka täyttyi lapsiseurueista − sateinen sunnuntai taisi houkutella muitakin paikalle. Ruuhkaa ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa. Alle 3-vuotiaasta maksettava 10 euron sisäänpääsymaksu ei tuntunut liian kalliilta, kun itse pääsin puistoon ilmaiseksi. Renkomäen HopLopista löytyy 0−4-vuotiaille tarkoitettu pienten leikkialue, josta mekin aloitimme touhukkaan aamupäivämme. Hämyinen pallomeri oli taaperon mielestä vähän jännittävä paikka, mutta valtava pallomäärä sai pojan kuitenkin innostumaan. Hetkisen uuteen paikkaan totuteltuamme siirryimme "isompien" puolelle, missä kiipeilimme ja seikkailimme varsinkin seikkailulabyrintissa ja hämähäkkitornissa, eli eräänlaisissa valtavissa kiipeilysokkeloissa. Myös useampi liukumäki tuli testattua. Puistosta löytyi aina vain uusia paikkoja ja asioita, ja tuntui, että HopLop oli kuin loputtomien liikunnallisten seikkailujen ja yllätysten aarreaitta!

Taaperon perässä kapuaminen sai todella hien pintaan myös itselle. Näin raskaana ollessa kiittelin hyvää vointiani ja sitä, että iskias ei enää vaivannut − ahtaista koloista kapuaminen ja putkista ryömiminen ei olisi ehkä onnistunut muhkeamman ulkomuodon tai selkävaivojen kanssa. Lapset singahtelivat puistossa paikasta toiseen hämmästyttävän ketterästi, eräs äiti päivitteli putkessa puuskuttaen, miten nämä lapsukaiset voivatkin olla niin nopeita, ja samanlainen ajatus oli omassakin mielessäni monta kertaa. Kuvia en hirveästi ehtinyt räpsimään, sillä napero ehti vilahtaa kulman taakse siinä ajassa, kun sain vasta kameran kaivettua esiin − ja silloin oli jo kiire perään! Puisto oli kyllä siinä mielessä hyvin suunniteltu ja rakennettu, että todellisia vaaranpaikkoja tai mahdollisuuksia pudota ei juurikaan ollut. Ei siinä paljon ehtinyt miettiä edes omaa korkeanpaikankammoa, vaan esimerkiksi tuollaisen sinisen verkon päällä oli joissain paikoissa vain pakko kävellä. Normaalisti pelkoni pääse valloilleen juuri tuollaisissa korkealla sijaitsevissa rakennelmissa, joiden raoista näkee maahan.



Trampoliinit taisivat olla paras juttu meidän naperon mielestä: poika pomppi innoissaan posket punaisina pitkän aikaa ja halusi pomppimaan vielä myöhemmin uudestaan. Tämä taisi olla vasta toinen kerta, kun poika on ylipäätään päässyt trampoliinille, mutta äkkiä hän pääsi jyvälle hommasta. Kaksi tuntia oli oikein sopiva aika HopLopissa taaperon kanssa, vaikka paljon pidempäänkin tekemistä olisi riittänyt. Isomman lapsen kanssa olisi voinut mennä ajamaan myös sähköautolla, kokeilemaan sähköisiä pelejä, kiipeilemään kiipeilyseinälle tai pelaamaan vaikka sählyä pelikentälle. Rakentelunurkkauksen tiilenkokoiset legopalikat sekä jättimäinen tulivuoriliukumäki jäivät myös tällä reissulla kokeilematta.

Touhukkaan parituntisen jälkeen pidimme evästauon autossa ennen kotiin ja päiväunille lähtöä. Uuden kokemuksen ja liikunnallisen tekemisen jälkeen olo oli ihanan virkistynyt. Ihan mahtavaa, että lapsille (ja meille aikuisille) löytyy tällaisia paikkoja, joissa pääsee harjoittelemaan motorisia taitoja ja kokemaan liikunnan riemua seikkailun ja leikin merkeissä. Tänne menemme vielä uudestaan! :)