16.2.2018

Kuka voisi kellot seisauttaa

 Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää
Kun maailma lainaa kaikkein kauneintaan
Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää
Kun maailma antaa kaikkein parastaan

Olen pieni ihminen enkä sille mitään voi
Parhaat hetket juoksee nopeaan
Maailma kulkee radallaan, se vähät välittää,
Mutta eikö voitais hidastaa

Aika on niin julma, se matelee
Juuri silloin kun se saisi kiiruhtaa
Nyt kun olet siinä aika suin päin ryntäilee

Kuka voisi kellot seisauttaa...

Niin lauletaan Suurlähettiläiden Kuka pysäyttäisi kellot -nimisessä kappaleessa, josta olen aina jostain syystä pitänyt. Aiemmin liitin laulun sanat parisuhteen onnen hetkiin, mutta nyttemmin laulu on saanut mielessäni aivan uuden merkityksen. Ensimmäisen kerran tulkinta iski tajuntaani, kun ajelin eräänä marraskuun pimeänä iltana kotiin molemmat lapset takapenkillä, ja autoradiossa soinut kappale sai onnen ja liikutuksen kyyneleet kihoamaan silmiini; miten ainutkertaisia hetkiä saamme elää pienten lasten kanssa juuri nyt, miten onnellinen ja kiitollinen olen lapsistamme, ja miten pelottavan nopeasti aika kuluu lasten kanssa. Lasten kasvaminen on samalla niin ihanaa ja samalla niin kamalan raastavaa.

Mies on parhaillaan yön yli reissussa ja taapero lähti mummolaan yökylään, joten olen viettänyt tänään vauvan kanssa rauhallista tyttöjen perjantai-iltaa. Juuri nyt fiilistelenkin laulua erityisesti pienen tyttöni kanssa. Tunnen joka päivä olevani niin kamalan onnellinen, että perheeseemme kuuluu vauva: tuo ihana, hupsu, valloittava, maailman kaunein vauva. 

Kumpa voisin muistaa ikuisesti vauvan jokellukset, hempeilyt, kujerrukset ja hassut päristykset. Kumpa voisin muistaa suloisen pulleat pikkujalat, silkkisen sileät pehmoposket ja pienet hapuilevat sormet, jotka yrittävät tällä hetkellä tarttua kaikkeen, mikä on lähietäisyydellä. Kumpa voisin muistaa tarkkaavaisena tuikkivat silmät, hassusti hapsottavat vauvanhiukset ja leveän hampaattoman hymyn, joka valaisee pienet pyöreät kasvot saaden ne näyttämään entistä pyöreämmältä. Kumpa voisin muistaa ne raukeat huokaukset, joita vauva päästää suustaan yöllä nukkuessaan. Kumpa voisin muistaa, miten vauva painaa päänsä minua vasten matkustaessaan sylissä, miten levolliselta hän näyttää nukkuessaan ja miten hän tuhisee kantorepun kyydissä. Kuka pysäyttäisi kellot tähän hetkeen, tai antaisi edes mahdollisuuden matkata joskus ajassa taaksepäin juuri tähän. ♥

7.2.2018

Mitä kuuluu taapero? (2 v 8 kk)

Taaperon kuulumisista ei ole tullut kirjoiteltua kunnolla pitkään aikaan. Se on ihan tietoinenkin valinta, sillä en halua jakaa lapsesta tänne kovin paljon asioita enää vauvavuoden jälkeen. Joitain asioita on kuitenkin kiva tallettaa muistiin myös tänne virtuaaliseen päiväkirjaani. Mitä meidän kahden vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäiselle taaperollemme siis kuuluu?


Hänelle kuuluu oikein hyvää. Leikkipuistossa hän tykkää kovasti kiipeillä ja laskea liukumäkeä muiden lasten kanssa. Talven aikana hän on leikkinyt erityisesti kahden 5- ja 6-vuotiaan pojan kanssa, jotka käyvät puistossa perhepäivähoitajansa kanssa. On ollut hellyyttävää seurata, miten oma lapsi nauttii isompien kanssa touhuamisesta, ja miten ihanasti isommat ovat hyväksyneet hänet mukaan leikkeihinsä. Eihän alle 3-vuotias kaikkien hippa- ja piiloleikkien sääntöjä aivan ymmärrä, mutta touhuissa on silti vallinnut jonkinlainen yhteisymmärrys. Toisten lasten seura on muutenkin hyvin mieluista, ja lapsi on saanut syksyn jälkeen paljon rohkeutta lähteä touhuamaan muiden mukana.

Kotona hän leikkii paljon joulupukin tuomilla Duplon eläinhahmoilla ja parkkitalolla pikkuautoineen. Myös dinosaurukset ja Autot-elokuvan hahmot ovat kova juttu pienen pojan elämässä. Dinosaurusinnostuksen vuoksi olemme vähän pohtineet kesäreissua Helsinkiin luonnontieteelliseen museoon... Tarkkuutta ja järjestelmällisyyttäkin löytyy: Duplot ja pikkueläimet järjestyvät riveihin ja jonoihin, ja hän osaa kasata yhdeksän palan palapelin. Numeroita poika luettelee sormien avulla: "yksi, kaksi, seitsemän..." Hän hahmottaa paljonko on lukumäärä kaksi.

Mielikuvitus on kehittynyt paljon ja se näkyy leikeissä. Usein taapero höpöttelee leikkiessään myös lukemiemme kirjojen tarinoita. Välillä hän saa katsoa Franklin-kilpikonnasta kertovaa piirrettyä, johon lapsi on tykästynyt saman sarjan kirjojen myötä. Pelkoja ja jännitystä käsittelevät kertomukset kiehtovat, ja taapero valitsee mielellään näihin asioihin liittyviä kirjoja, kuten Franklin ja ukkosmyrsky tai Franklin ja kummitusjuhla. Taapero pitää valtavasti satujen kuuntelusta, ja niitä meillä luetaankin paljon! Tämänikäisellä on mieletön muisti: yhtenä päivänä hymyilytti ihan erityisen paljon, kun kuuntelin vaivihkaa keittiössä, miten poika luki ulkomuistista ääneen samana päivänä lukemaamme satukirjaa. Sanavarasto on varsin laaja ja puhe ymmärrettävää. Hauskaa on, että traktori on kuitenkin edelleen "tra-tra", niin kuin se on ollut puolentoista vuoden iästä saakka.


Sisko on tärkeä ja hän saa joka päivä runsaasti isoveljen hellyyttä ja huomiota osakseen; välillä hellemmillä ja välillä vähän napakammilla otteilla, yleensä ihan iloisesti, mutta toisinaan vähän hampaat irvessä. Siskon perään poika kyselee ensimmäisenä, kun tulee isovanhempien luota kyläilemästä kotiin. Iltaisin on erityisen tärkeää antaa siskolle suukot, halaukset ja taputukset.

Viime aikoina poika on oppinut nimeämään värejä, ja ulkona liikkuessa bongailemme erivärisiä autoja. Valkoinen väri on kuulemma lumi. On mahtavaa, kun lapsen kanssa voi jo oikeasti keskustella asioista; hän muistaa tapahtumia, ymmärtää tunteita, osaa kertoa, mistä pitää ja ei pidä, ja todellakin tietää, mitä tahtoo. Taaperolle on kehittynyt myös aimo annos huumorintajua: hän osaa hassutella ja vitsailla ja on omaksunut runsaasti erityiseti isänsä höpsötyksiä.

On hän vielä pienikin ja kaipaa paljon syliä, viime aikoina jotenkin ihan erityisesti. Yritän muistaa muistuttaa lapselle, ettei hänen tarvitse olla vielä iso, vaikka perheessä on vauva, ja että syliin saa tulla aina, kun tuntuu siltä. Meidän rakas esikoinen, äidin ja isin aarre niin kuin aina iltaisin hänelle sanon. Kesäkuussa jo kolmevuotias.

5.2.2018

Miksi huono omatunto painaa?

Tapahtui tänä aamuna: minä istun vessassa, vauva pötköttää sitterissä avoimen oven vieressä, taapero käy läimäyttämässä siskoa turhan kovaa päälaelle (tarkoitus on kai saada äiti huomaamaan, koska poika katsoo minua irvistäen samaan aikaan − ja siinä kyllä onnistuu), rähähdän taaperolle vihaisesti, mitä tämä oikein luulee tekevänsä, taapero juoksee karkuun, vauva katsoo minua pelästyneenä ja alkaa itkeä. Nappaan vauvan syliin lohdutettavaksi ja pyytelen anteeksi toivoen, että hän ymmärtäisi edes vähän. Taaperon kanssa juttelen asian läpi ennen ulkovaatteiden pukemista. Ulkona syyllinen olo kalvaa mieltä etenkin vauvan vuoksi, joka sattui vain viattomana olemaan väärään aikaan väärässä paikassa. Eihän nyt omaa lastaan haluaisi pelästyttää, miksi en voinut hoitaa asiaa toisella tavalla? Tähän tapahtumaan tiivistyy aika paljon elämästä kahden lapsen kanssa: niistä haastavammista puolista, ja etenkin omista syyllisyyden, huonon omantunnon ja riittämättömyyden tunteista, jotka vaivaavat nykyään paljon aiempaa useammin. 

Syyllisyys ja huono omatunto painavat arjessa monista muistakin asioista, vaikka tiedänhän sen, että virheitä tapahtuu, eikä kukaan äiti (kai) voi olla oikeasti täydellinen ja viimeiseen asti kärsivällinen ja rakentava joka ikisessä tilanteessa. Eikä kukaan ainakaan voi omistaa kymmentä kättä, jotka riittäisivät tasapuolisesti kaikille lapsille kaiken aikaa. Milloin harmittaa se, etten ole ehtinyt seurustella vauvan kanssa kovin paljon, kun päivässä on ollut paljon ohjelmaa, milloin surettaa, kun joudun vastaamaan kieltävästi, kun taapero kutsuu mukaan leikkimään, sillä ruoka on pakko saada valmiiksi, ettei kohta kiukutella nälän vuoksi. No, seuraavana päivänä voidaan seurustella enemmän, ja taaperolle voi selittää, että äiti ei juuri nyt voi tulla, mutta leikitään yhdessä ruokailun jälkeen. Ellei vauvaa sitten tarvitse juuri silloin syöttää tai viedä vaipanvaihtoon − ja olo on taas riittämätön... Tiedän, ettei minun tarvitse olla täydellinen, mutta omille lapsilleen sitä haluaisi aina yrittää olla himpun verran parempi äiti.

Useimmiten huono omatunto vaivaa silloin, kun suutahdan liian herkästi ja menetän taaperon vuoksi hermoni. En haluaisi olla huutava äiti, mutta välillä olen. Syyllisyys painaa etenkin silloin, kun ajatukseni ideaalista vanhemmasta ja omasta toiminnastani eivät kohtaa. Aina en tunne ihan onnistuneeni. Tällä hetkellä poden myös suoraan sanottuna aivan helvetillistä kurkkukipua, jollainen minulle ilmaantuu aina, kun sairastan flunssaa, ja voisin sanoa, että pahempaa kuin hoitaa lapsia väsyneenä, on hoitaa heitä kipeänä. Ja miksi pitää olla huono omatunto omasta sairastamisestakin! Taaperolla on ollut tänään vähän tylsää, enkä ole tosiaan ollut kovin hyvää saati kärsivällistä seuraa kipeänä.

Mutta kai se kokonaisuus kuitenkin ratkaisee, ja ne pienet, hyvät hetket surkeissakin päivissä ovat tärkeitä. Tämän päivän pelasti yhteiselle välipalalle surautettu flunssan karkotus-mustikkasmoothie ja jaetut Runebergin tortut − ostin kokeeksi Pirkan gluteenitonta Runebergin kakkua ja hyvää oli! :)

25.1.2018

4 kk

Nyt täytyy sanoa, että tämä 4 kk tuli vähän puskista. Vastahan oli joulu, ja varsinkin: vastahan oli syksy ja meillä oli pikkuinen vastasyntynyt! Mutta niin se vain on kolmasosa vauvavuodesta jo takanapäin ja puolivuotissynttäritkin lähestyvät kovaa kyytiä. Tällainen on meidän nelikuinen ihanuus:

Vauva osaa tarttua leluihin jo muutenkin kuin vahingossa ja viedä niitä suuhunsa. Tyttö osaa kannatella itseään hyvin, ja vatsalla ollessaan hän jaksaa punnertaa itsensä pystyyn käsivarret suorina. Kääntymistreenit olivat melkein kuukauden ajan unholassa, mutta viime viikolla tyttö alkoi taas tosissaan yrittämään käännöstä selältä vatsalleen. Käsivarsi jää kuitenkin vielä tielle, eikä hommaa helpota varmasti sekään, että nyrkkejä täytyy imeskellä samaan aikaan, kun yrittää kääntyä... Pari kertaa vauva on osannut lähteä kääntymään vatsallaan kellonviisarina ympäri.

Vauva syö edelleen pelkkää äidinmaitoa. Tuntuu hullulta, että meidän vauva on jo niin "iso", että voisi jo aloittaa kiinteiden ruokien maistelut. Vielä ei ole kuitenkaan kiire, sillä tarkoitus olisi jatkaa täysimetyksellä puolen vuoden ikään saakka. On ollut ihanaa nähdä, miten hyvin tyttö on kasvanut äidinmaidolla: 3 kk punnituksessa syntymäpaino oli jo yli tuplaantunut. Meidän pikku pallero. <3

Vauva nukkuu yön ensimmäisen unijakson pinnasängyssä, joka on parisängyn sivuvaununa. Mies siirtyi vuoden alussa takaisin makuuhuoneeseen nukkumaan, joten nukkumatilaa tarvittiin lisää. Imetän tytön illalla uneen suoraan pinnasänkyyn, ja otan hänet viereen ensimmäisellä herätyksellä. Ensimmäinen unijakso parani huomattavasti pinnasängyn puolelle siirtymisen jälkeen, eikä vauva enää herää ärsyttävästi juuri silloin, kun itse asetun nukkumaan. Päiväunia tyttö nukkuu aamupäivällä vaunuissa 1,5−2 tuntia, päivällä vajaan tunnin kainalossa ja myöhemmin lyhyet torkut kantorepussa tai sylissä. Nuo viimeiset päikkärit ovat lyhentyneet tosi paljon ja saattavat kestää vain parikymmentä minuuttia. Ei enää tuntikausia kantorepussa tuhisevaa nyyttiä, nyyh. Luulen, että tässä on jonkinlainen rytmin muutos meneillään, kun päikkäreiden lyhentymisen lisäksi yöunille nukahtaminen on alkanut kivasti aikaistumaan. Yöt vaihtelevat: joskus syötän vauvan vain kahdesti, mutta yleensä ainakin kolme kertaa. Tuli tässä yhtenä yönä sellainen uusi ennätyskin, että selvittiin yhdellä syötöllä puoli seitsemään asti! Vauvan yöunet ajoittuvat nyt klo 21−7/7.30 välille.

Vauva ääntelee höpöttämällä, hölisemällä, kielellä päristämällä ja välillä ihan huutamalla. Tietynlainen mölinä tarkoittaa, että tyttö on väsynyt. Meidän tyytyväinen vauvamme ei juuri itke muutoin kuin silloin, kun hän herää pitkiltä päiväunilta vaunuista. Heti, kun myssyt on riisuttu ja neiti saa avattua silmänsä, niin hän huomaa, ettei tässä mitään hätää ollutkaan. Toinen itkun aiheuttaja on se, jos vauva on todella väsynyt tai nälkäinen ja joutuu odottamaan vuoroaan. Meitä huvittaa vauvan nopeasti lausuttu "he-he"-äännähdys, joka ei siis ole oikeaa naurua. Eilen hän tosin kihersi ja kiljahteli ensimmäistä kertaa ääneen niin, että sitä olisi jo melkein voinut kutsua ääneen nauramiseksi.

Vauva pitää ihmisten kasvoista, juttelusta, hymyilystä, peilin edessä hassuttelusta ja ruokapöyän ääressä hengailusta sylissä. Tyttö hymyilee ja höpöttelee onnessaan, kun pääsee syliin niin, että näkee muut ympärillä olijat. Hän on todella tarkkaavainen ja seuraa tiiviisti, mitä ympärillä tapahtuu. Sylissä hän matkustaa mieluiten pystyssä ja kääntää päätään aina kovasti menosuuntaan. Telkkariakin hän tykkäisi tuijottaa − erilaisten laitteiden valot vetävät selvästi huomion puoleensa − mutta äiti-tylsimys kääntää aina katselemaan toiseen suuntaan. Vauva pitää tällä hetkellä valtavasti myös omien käsien syömisestä ja tuijottelee omia sormiaan ihmeissään.

Vauva ei pidä ulkovaatteiden pukemisesta, mikä saattaa johtua siitä, että hän on siinä vaiheessa yleensä jo valmiiksi väsynyt. Vauva ei aina tykkää olla perheen ulkopuolisten ihmisten sylissä tai käsittelyssä varsinkaan vieraissa paikoissa: esimerkiksi edellisellä neuvolakäynnillä tyttöä alkoi harmittaa kamalasti, kun terveydenhoitaja jututti ja tutki häntä. Mitään merkittävää vierastamista ei ole kuitenkaan vielä esiintynyt.

Vauva käyttää edelleen 62−68 cm kokoisia vaatteita. Vaippoina on viimeisen kuukauden ollut käytössä Muumi kolmoset, mutta vähän jo harkitsen siirtymistä nelosiin...

Vauva kävi viimeksi neuvolassa vuoden alussa, jolloin sai täyden satsin rokotusohjelman mukaisia rokotuksia. Reisiin pistettiin ensimmäiset piikit, joista varsinkin se jälkimmäinen harmitti kovasti, mutta siitä selvittiin hienosti! Jälkioireita ei onneksi taaskaan tullut muuten kuin, että tytön vatsa toimi jonkin aikaa vähän vilkkaammin. 4 kk neuvolaan mennään vasta ensi viikolla. Vauva on nyt pääsyt käymään myös perhekerhossa, jonka valitsin meidän kevään "harrastukseksi" kerran viikossa.

Sellainen ihana nelikuinen naurusuu asustelee meillä!

20.1.2018

"Ihan hyvin"

Moni tuttava on kysellyt vauvan syntymän jälkeen, että miten se elämä kahden lapsen kanssa oikein sujuu. "Ihan hyvin" huomaan vastaavani usein. Ja hyvin meillä on mennytkin! Tuo toteamus tosin pitää sisällään monenlaisia asioita − tunteiden kirjoa, haastavia tilanteita ja väsymystä − jotka eivät ehkä automaattisesti avaudu varsinkaan lapsettomalle kysyjälle.

Meillä menee ihan hyvin, siitä huolimatta, että taloutemme 2,5-vuotias osaa tällä hetkellä koetella vanhempiensa hermoja toden teolla. Välillä harmittaa se, miten vauva joutuu vierestä, tai jopa sylistä, kuuntelemaan vihaista äänensävyäni, kun taapero jälleen kerran kiristää äidin hermoja − tajuaako vauva, ettei hän ole syypää suuttumukseen? Huomaan suuttuvani jostain asiasta tosissani lähes päivittäin, ja huudettuakin valitettavasti tulee, kun se pinna vain jossain vaiheessa katkeaa. Pahimpia ovat ne tilanteet, kun on vaikka ruuan valmistelu kesken, ja samaan aikaan pitäisi valvoa, ettei taapero käy taputtelemassa sitterissä pötköttelevää siskoa liian kovaa tai pudota lelua hänen päälleen. Huomaan hermostuvani kaikista herkimmin silloin, kun huomiotani revitään liian moneen suuntaan samaan aikaan. Onneksi isoveli ei kuitenkaan yritä satuttaa siskoa tahallaan, vaan hän on enemmänkin vähän yli-innokas vauvanhoitaja. Rajulta mustasukkaisuudelta ollaan onneksi vältytty.

Meillä menee ihan hyvin, vaikka parisuhdeaika nyt on tietysi lähes olematonta; iltaisin käyn samoihin aikoihin nukkumaan vauvan kanssa ja taaeron päiväuniaikaan nukun yleensä minäkin. Ja jollen nuku, niin vauvaa on nukutettava esim. kantorepussa. Meillä menee ihan hyvin, vaikka aikaa omille harrastuksillekaan ei tällä hetkellä juuri ole. Imen kuitenkin energiaa niistä muutamasta vaunulenkistä, joille pääsen viikossa.

Meillä menee ihan hyvin, vaikka olenkin vähän väsynyt koko ajan ja voin vain haaveiila pitkistä yöunista. Peilissä näen väsähtäneen version itsestäni. Vauva nukkuu kuitenkin ikäisekseen ja imetyksi vauvaksi mielestäni ihan hyvin, ei valvota yöllä muuten kuin heräämällä syömään. Jaksan ihan hyvin, mutta tarvitsen edelleen itsekin päiväunet, ilman niitä en varmasti jaksaisi. Ja kyllähän sen univajeen huomaa; ei niinkään arjen touhuissa, mutta silloin, kun pitäisi tehdä jotain keskittymistä vaativaa aivotyötä ja joutuu ihan pinnistelemään.

Meillä menee ihan hyvin erityisesti siksi, koska uskallan kai jo nyt väittää, että meille syntyi suhteellisen helppo perusvauva: tyttö on terve ja tyytyväinen tapaus, ei juuri itkeskele, eikä varsinaisesti valvota, vaikka toki heräileekin useamman kerran yössä. Hänellä ei ole mitään mystisiä vauvojen vaivoja, ja ensimmäisten kuukausien ähinät ja kiemurtelut ovat lähestulkoon helpottaneet. Sekin auttaa, että tällä kertaa tiedostaa ja tietää hyvin, ettei tämä vaihe kestä ikuisesti: vauva kasvaa ja elämä helpottuu, ja minäkin saan vielä joskus nukkua hyviä yöunia.

Olosuhteet huomioon ottaen meillä siis todellakin menee ihan hyvin. Mielestäni elämme aika normaalia arkea pienen kahden lapsen kanssa. Arkea helpottaa huomattavasti myös tukiverkko, joka meillä onneksemme on ympärillä auttamassa. Asioilla on monta puolta, ja tämä kirjoitus oli samalla itselleni vähän sellainen tsemppikirjoitus niiden päivien varalle, jolloin ei todellakaan tunnu, että kaikki olisi mukamas "ihan hyvin". :D